Juhani Rantanen Oman elämänsä poliittinen broileri

Ongelma nimeltä työttömyys

Anna-Maija Tikkasen tarina pitkäaikaistyöttömyydestä nousi taas Facebook-uutisvirtaani Iltalehden jutun muodossa. Koko tapaus on surullinen ja on selvää, että ihmisen, joka ei tosiasiallisesti pysty tekemään työtä, pitäisi päästä työkyvyttömyyseläkkeelle. Kun en itse ole Anna-Maijaa tavannut niin en hänen tapaukseen ota kantaa. Kuitenkin uskallan esittää sellaisen (varmastikin epäsuositun) väitteen, että suurin ongelma tässä yhteiskunnassa ei ole yksittäinen laki, yksittäinen kansanedustaja tai yksittäisen ihmisen elämäntilanne.

 

Muuttuvassa maailmassa kokonaisuuden hahmottaminen on ensisijaista – ja siihen pystyy jokainen, kunhan seuraa elinympäristöään. Jokaisella on tuttavapiirissään ihmisiä, joille elämä ei ole ollut se kaikista rakastavaisin. Minusta on kuitenkin kohtuutonta kohdistaa vihaa sellaista kommenttia kohtaan, jonka sisältö kertoo yrityksen rekrytointilogiikasta. Ei pitäisi kenellekään olla minkäänlainen uutinen sen, että työnantajan palkatessa työntekijän idea on, että tämä investointi tuottaa enemmän kuin mitä työnantaja siihen kuluttaa. Hyvin yksinkertaista matematiikkaa.

 

Se, miten tätä lisäarvoa pystyy tuottamaan onkin monimutkaisempi kysymys. Enkä ainakaan itse väitä, että ongelma olisi aina työttömässä. Yksi keskeisimmistä ongelmista onkin nähdäkseni sosiaaliturvajärjestelmämme rakenne. Että julkinen hallinto on määrittänyt järjestelmämme eri tukimuodot (ja niiden vaatimukset) vastaamaan tiettyjä hyvin tarkoin määriteltyjä elämäntilanteita. Se ei sovi nykymaailman vaatimuksiin, jossa paitsi itsensä kehittäminen, mutta myös yksilöllisen kokemuksen kerryttäminen ovat avainasemassa työmarkkinoilla. Kuvaavaa on se, että Suomessa on erittäin paljon korkeakoulutettuja työttömiä, mutta toisaalta erittäin haluttuja, kilpailtuja ja hyvin palkattuja työntekijöitä, joiden koulutuspohja voi olla toisen asteen tai peruskoulun tasoinen. Heillä on tarjottavanaan jotain sellaista lisäarvoa, jonka lähde ei ole pulpetissa tai työpajoissa.

 

Edellisen vuoksi en ole itse koskaan ollut aktiivimallin ystävä, vaikka oma puolueeni on sitä ajanut kuin käärmettä piippuun. Työttömyys on lisäarvon puutetta ja työttömyys muuttuu työllisyydeksi kun lisäarvoa on syntynyt tarvittavasti. Aktiivimalli ei juuri huomioi työntekijän lisäarvon muodostumista. Sitä kun voi olla monialainen osaaminen, näytöt omasta ahkeruudesta, korkea substanssi, pitkäaikainen työura ja verkostot alalta tai moderneimmissa ajatusmalleissa se, että on hyvä tyyppi – taivas on näissä rajana. Aktiivimalli tunnistaa vain “viralliset” (julkisen hallinnon huomioimat) toimintamallit. Yksi “virallisista” toimintamalleista poikkeava fakta on se, että suuri osa työllistymisestä ja parempiin töihin siirtymisistä tapahtuu aivan jossain muualla kuin MOL.fi:ssä, Oikotiellä tai Duunitorissa. Keskeisiä ovat suhteet ja ihmiskontaktointi sekä selkeä ja miellyttävä ulosanti. Niitä luodaan ja kehitetään todellisessa elämässä!

 

Pitkäaikaistyöttömyys on ilmiönä ennen kaikkea kierre. Koska työllistymisen mahdollistavat ja työntekijän lisäarvoa tuottavat tekijät ovat niin moninaiset, on täysin mahdotonta, että mikään julkisen hallinnon sisällöllisesti määrittelemä malli voisi vastata työttömyydenhoidon vaatimuksiin. Sen vuoksi myöskin vastikkeellisuus on erittäin ongelmallista sosiaaliturvassa, koska on lähes mahdotonta määritellä sitä, mikä on riittävää toimeliaisuutta. Se saadaan tietää vasta työttömän työllistyessä.

 

Tämän vuoksi ainoa todelliseen maailmaan soveltuva malli on sellainen, jonka taloudelliset kannustimet toimintaan ovat riittävän suuret, mutta joka ei määrittele muotovaatimuksia aktiivisuudelle. Nopeasti kuulostaisi perustulolta, mutta sen taloudelliset kannustimet ovat lähinnä negatiivisia. Jo esitetyistä malleista perustili vastaa parhaiten työllistymisen ja lisäarvon hankkimisen vaatimuksiin.

 

Keskeisintä on kuitenkin huomioida, että yritysten etsimää lisäarvoa ei ole vain luonnollisesti olemassa. Se pitää hankkia jostain – ja sitä, mitä se on, ei voida määritellä. Kysymys ei todellakaan ole yhdestä laista vaan koko työllistymisestä elävän käsityksen vanhakantaisuudesta. Sen muuttamisella saataisiin jo suorastaan ihmeitä aikaan! Ja jos sosiaaliturvan peruskorjauksella saataisiin ihmisille mahdollisuuksia kerryttää itselleen lisäarvoa ja työllistyä, olisi yhteiskunnalla mahdollisuus kohdentaa apua ja varoja heille, keiden kohdalla työllistyminen on syystä tai toisesta mahdotonta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Suomen keskeinen ongelma -työllisyyteen liittyen- lienee se, että suorittavasta työstä maksetaan sivukuluineen liian suurta palkkaa. Globaalin talouden murroksessa tämä ongelma on kärjistynyt.

Suorittavan työn liian suuri palkkaus on vienyt Suomen tee-se-itse -yhteiskunnaksi, jossa ihmisillä ei ole varaa/halua ostaa palveluja. Toisaalta taas suomalaisen työn hedelmät ovat monesti liian kalliita maailmanmarkkinoilla, eikä kauppa käy. Em.tekijät taas näkyvät korkeana työttömyytenä ja korkeina veroina.

Rumasti mutta aiheellisesti sanoen: suorittavan työn tekijät nauttivat Suomessa liian korkeaa elintasoa.

Jarkko Mynttinen

”Liian suuri palkka ja globaalin talouden murroksella” nyt voisi perustella lähes mitä tahansa. Todelliset syyt työllisyyteen, kilpailykykyyn, kannattavuuteen ja tuottavuuteen löytyvät ihan jostain muusta kuin ”korkeista” palkoista sivukuluineen tai ilman. Asioista on tietenkin helpompi puhua em. abstrakteilla käsitteillä jos ei ymmärrä asiaa konkreettiselta syvemmältä tasolta. On suorastaan typerää yksinkertaistaa yrityksen kannattavuus- tai kilpailukykyongelma työntekijän korkeasta palkasta johtuvaksi. Esimerkiksi tuotteita valmistavassa teollisuudessa on ymmärrettävä mitä tarkoittaa tuotteen arvoa lisäävä työ ja tuotannonohjaus. Työajan käyttö voidaan jakaa neljään eri työlajiin; 1) tuotteen arvoa lisäävä työ (jalostava työ), 2) ei arvoa lisäävä kehitettävä työ, 3) ei arvoa lisäävä poistettava työ, 4) odotus ja tauko. Eri työlajit on tärkeä ymmärtää, mutta en ala niitä nyt tarkemmin selostamaan. Tuote on valmis, vasta kun kaikki tuotteen arvoa lisäävät työvaiheet on tehty. Keskimääräinen aika, joka tehdään työtä 8 tunnin työpäivän aikana jää 4-5 tuntiin. Jos tehtäisiin töitä se ”kuudeskin” tunti, niin tuottavuus nousisi 20%. Ei pidä syyllistää työntekijää ja ”korkeaa palkaa” jos prosessit on suunniteltu ja toteutettu huonosti. Vähän sama sen on tuotannonohjauksessakin. Tuotannonohjauksessa voidaan eritellä eri tasoja 1)strategisesta pitkäntähtäimen suunnittelusta (useita vuosia eteenpäin/investoinnit), 2)karkeataso ( aikajänne n. 1 vuosi), 3)hienosuunnittelu (aikajänne n. 1-3 kk) ja 4)työnjärjestelytaso (”lattiataso”, aikajänne n. 1 vko) . Varsinainen/fyysinen tuotteen jalostusasteen nousu tapahtuu työnjärjestelytasolla (siellä missä tuote valmistuu), mutta edellisillä tuotannonohjauksen tasoilla tapahtuvia virheitä ei voida enää huonostikkaan paikata tällä tasolla, jos johto on arvioinut väärin tarvittavat henkilö-,materiaali, ja koneresurssit. Yritysten johdossa on aivan liikaa ”excel- johtajia”, joilta puuttuu kyky ymmärtää miten tuloslaskelman eri rivit oikeasti tarkoittavat, ja millä mekanismilla työntekijän työ muuttuu numeroiksi tuloslaskelmassa. Pitäisi ymmärtää syvällisemmin mistä ja miten ne tuloslaskelman ja taseen rivit oikeasti muodostuvat, eikä vain ikään kuin ulkoa oppien mitä ne tarkoittavat.
Sitten kun tähän lisätään vielä muut liiketoimintaprosessit mukaan, esimerkiksi myynti ja markkinointi, tuotekehitys, jne...niin ei niissäkään tapahtuvia virheitä ja siitä johtuvaa kilpailukyvyn ja tuottavuuden laskua pidä selittää työntekijän ”suurella palkalla”. Kun vertaa esimerkiksi kahta eri samalla toimialalla/tuotteilla kilpailevaa yritystä, joiden kannattavuus on erilainen, niin kyllä ne todennäköiset syyt eroon kilpailukyvyssä löytyvät muualta kuin ”korkeista” palkoista. Lähtökohtaisesti ainakin samassa maassa molemmilla yrityksillä on kutakuinkin samanlaiset ”värkit” ja menetelmät käytettävissä, mutta toinen vain osaa tehdä niillä samoilla värkeillä jotain toista paremmin. Syy löytyy prosessien paremmasta organisoinnista, yleensäkin paremmasta johtamisesta.
Rumasti, mutta aiheellisesti sanottuna, "excel johtaja" puhuu asiasta josta se ei tunnu ymmärtävän juuri muuta kuin sen, että palkkakulut tuloslaskelmassa pienentävät yrityksen tulosta, kun sen sijaan pitäisi miettiä, mitä tehdä, jotta niillä palkkakuluilla saataisiin parempi kannattavuus?

Käyttäjän paavonevalainen kuva
Paavo Nevalainen

Olen itse ollut sekä suorittavalla ja ei-suorittavalla portaalla. Jälkimmäisellä oli helppo havaita joko itseni tai kollegojeni ajoittainen dissosiaatiotila... Onko paperinpukkaajan työ mielekästä? Miksi organisaation turhimmille henkilöille maksetaan eniten palkkaa?

Työn hinta määräytyy myös sosiaalisista syistä, ei suinkaan pelkästä tuottavuudesta. Esim. toimitusjohtajien palkat ovat ryömineet ylöspäin, mutta heidän työnsä ei ole muuttunut kovin paljoa (paitsi ehkä lyhytjänteisemmäksi). Varsinkin sisääntulopalkka määräytyy sosiaalisessa pörssissä: ihmiselle maksetaan tietty palkka siksi, että muut kadulta löydetyt pyytäisivät sitä samaa. Samalla varsinkin isoihin organisaatioihin piiloutuu bullshit -palkkaluukkuja, joiden haltijat joutuvat piilottelemaan ja etsimään työnsä tarkoitusta ja mieltä päätehtävänään. Aiempi bullshit -sektori oli mainosala, jonka todellinen teho on huomattavan pieni, niin pieni, että sitä on mainosalan asiakkaiden vaikea käsittää. Uusin bullshit -sektori on kansallisella turva-alalla.

On totta, että työväestön palkkaa voitaisiin säätää alaspäin, koska työn kysyntä on laskenut automaation ja globalisoitumisen myötä. Mutta toisaalta, yksi timantinkova raja on minimipalkka 10-11 €/h. Sen alle ei voi mennä, ellei uusia asumisjärjestelyitä ja sosiaalisia innovaatioita (kansankeittiöt, työläisasuntolat, talviasuttavat parakkislummit) synny.

Palvelualalle on yksinkertainen lääke: kansantaloudellisesti toistemme paitojen peseminen ei ole kannattavaa. Olisi totutettava ihmiset ajelemaan itse tukkansa, keittämään itse ruokansa (omassa kyökissä tai kansankeittiössä) jne. Palvelualan voi ajaa alas, samalla ylemmän keskiluokan palkkoja voi laskea palvelukysynnän laskua vastaavan määrän. Kaikki ponnistukset vain vientiteollisuuteen!

Pistän vielä loppuun kansankeittiöideasta linkin. Olemmehan menossa historian paternosterissa alaspäin, ja viime vuosisadan alkupuolen koetellut keinot voitaisiin ottaa käyttöön. Kyseessä on myös uusi yritysmuoto, jossa työläisten osuuskunta toimisi asiakkaana yksityisyrittäjälle...

https://m.facebook.com/SyrjastakatsojanTarinoita/p...

Käyttäjän hoikanpoika kuva
Ari Mikkola

Asumisen kustannukset yksi suuri syy miksi Suomessa elinkustannukset niin korkeat että palkkatasojen pitää olla liian korkea monen työn tuottavuuteen nähden.
Halvemman kustannustason maissa itsepalvelu ravintoloissa ja huoltoasemilla yms on liki tuntematon käsite koska niihin töihin palkataan työntekijä. Onko sen pienipalkkaisen yhteiskunnallinen asema mikä, en osaa verrata mutta uskoisin että hän ylpeämpi itsestään kuin suomalainen ikuisesti työttömyyteen, syystään tai syyttään tuomittu.
Ratkaisuna olisiko jonkinlainen asumisen rakentamiskustannusten eli niitä korottavien määräysten löysääminen. Ns saunamökin tai jalasmökin tai merikonttitalon, noin 30neliöisen lankkuseinäisen saa muutamilla tonneilla jonka eristäminen ympärivuotiseksi asunnoksi ei mahdoton tehtävä ole ja asumisen laatu ei lie kerrostaloasunnosta poikkea. Tälläinen asumisen halpuuttaminen helpottaisi matalapalkkatöiden vastaanottamista.
Toinen radikaali ratkaisu olisi ns matalapalkkatöiden sivukulujen sekä ansioveroruksen siirtäminen yksilön ja työnantajan kustannuksista yhteiseen kassaan. Tämä kustannusnousu olisi lie löydettävissä helposti alentuneina työttömyyden hoitokustannuksina sekä säästyneinä asumistukikustannuksina alentuneiden asumisen kustannusten myötä.
Ja kolmas poliittisesti tosin mahdoton ratkaisu olisi valtionhallinnon kymmenien tuhansien työpaikkojen sekä yliopistojen hajasijoittaminen jolloin yhteisillä verovaroilla maksetut työt ja yliopistot toisivat elinvoimaa ja kerrannaisvaikutuksia muuallekin kuin pääkaupunkiseudulle joka ei ole kyennyt jatkuvasta väestönkasvusta selviytymään. Muualla Suomessa asumisen ja rakentamisen kustannukset ja tonttien ja tilojen saatavuus on ihan muuta kuin pääkaupunkiseudulla jossa yksiö maksaa enemmän kuin kartano muualla Suomessa.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Tuotannossa ainoa kallis osuus on suunnittelu ja koska suunnittelijat tienaavat hyvin niin he ovat pääosin olevinaan porvareita bemareineen ja volvoineen.

Osaaminen on toissijaista,koska se kaadetaan tuotannon päälle ja sitten tulee tärkeät miehet kertomaan kuinka tuotannossa menee aikaa kaikkeen muuhun kuin itse työhön. Liian kalliitakin tietty ovat miehet silloin.

Tähän kuvioon ei liity myöskään millään tapaa sosiaaliturva jäykkyyksineen.

Jarkko Mynttinen

Kyllä näin se useimmiten juuri on ja tätä tarkoitin edellä mm. tuotekehityksen huomioonottamisella. Suunnittelijan työpöydällä ratkaistaan/lyödään lukkoon jo helpostikin 80% tuotteen tuotantokustannuksista työmiehen palkasta riippumatta. Tuotekehityksessä suunnittelijalla pitää olla tietoa tuotteen valmistavan yrityksen tuotantomenetelmistä, jotta ei suunnittelisi huonosti valmistusteknologiaan soveltuvaa rakennetta. Moitteet huonosti tuotantoon soveltuvan tuotteen kalliista valmistuskustannuksista kaatuvat sitten helposti työntekijän syyksi.

Toimituksen poiminnat