*

Juhani Rantanen Oman elämänsä poliittinen broileri

Kansanliikkeet valtaavat ilmatilan

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön kannatus eilisessä presidentinvaalissa oli historiallinen. Valtavan kannatuksen taustalla on paitsi suuri henkilökohtainen kansansuosio myös erinomainen pelikenttä, jossa hänen haastamisensa osoittautui ylivoimaisen vaikeaksi tehtäväksi. Mutta mitä seuraavaksi?

 

Niinistön mandaatti tasavallan presidentiksi on historiallisen suuri. Tarja Halonen, joka istui virassa Niinistön tavoin kaksitoista vuotta, voitti toiset presidentinvaalit vuosina 2000 ja 2006 hyvin niukalla marginaalilla suhteessa vastaehdokkaaseen (Esko Aho 2000, Sauli Niinistö 2006). Tähän verrattuna Niinistön mandaatti tehdä omaa politiikkaansa on käsittämättömän suuri. Eikä kukaan voi kiistää, etteivätkö tämän kaltaiset vaalitulokset ole demokraattisessa maassa ongelma.

 

Toisaalta Niinistön kampanja vain osasi lukea aikaamme hyvin. Puolueet ovat menettäneet vaikutusvaltaansa jo pitkän aikaa. Onkin täysin selvää, että seuraavissa vaaleissa kansanliikkeiden ehdokkaita on yhä enemmän. Yksi hyvin potentiaalinen valitsijayhdistyksen perustava ehdokas on Pekka Haavisto. Viime presidentinvaaleista lähtien Pekka Haavisto ei ole profiloitunut julkisuudessa vihreän puolueen kautta vaan omalla brändillään. Hänellä on siis vuoden 2024 presidentinvaalissa käytännössä täysin samanlainen lähtökohta kuin Sauli Niinistöllä vuoden 2012 vaaleissa.

 

Edellisen eduskuntakautensa (2007-2011) Niinistö oli istunut eduskunnan puhemiehenä ja näin päivänpolitiikan ulkopuolella. Rullaluisteleva puolivallaton presidenttiehdokas näyttäytyi päivänpolitiikan kiemuroista ulkopuolisena toimijana. Mikäli Haavisto ymmärtää oman tilanteensa erinomaisuuden seuraavalla kerralla, hänen ehdokkuutensa on lähes yhtä lyömätön kuin Niinistön tällä kerralla. Kummallakin yleisesti tunnettu tarina sekä asema ulkona poliittisista sotkuista. Hänen ehdokkuuttaan palvelee myös kaupungistumisen megatrendi.

 

Seuraavissa presidentinvaaleissa Haaviston lisäksi nykyisistä ehdokkaista ehdolla voivat olla ainoastaan Laura Huhtasaari ja Paavo Väyrynen. Väyrynen siksi että hän on Väyrynen. Huhtasaari siksi, että hänen omiensa keskuudessa nauttima suosio tässä vaalissa saavutetun kolmannen sijan sekä medianäkyvyyden vuoksi on vertaansa vailla. Koko ajan on huomattavissa, että uudet jakolinjat oikeisto–vasemmisto-akselin ulkopuolelta valtaavat tilaa yhteiskunnallisessa keskustelussa – muun muassa globalisaatioon suhtautuminen. Tämä tarjoaa Huhtasaarelle mahdollisuuden nousta jopa Haaviston päävastustajaksi ensi vaaleissa.

 

Vuoden 2024 presidentinvaalissa kokoomus on sekaisin. Kokoomus tulee varmasti nimeämään oman ehdokkaan, koska puolueessa vaikutusvaltaisina toimijoina ovat sellaiset henkilöt, jotka pitävät asiaa arvovallan vuoksi tärkeänä. Kokoomuksen äänestäjät ovat hyvin puolueuskollisia ja tämä tosiseikka myös vahvistaa skenaarion mahdollisuuksia. Niinistön kolmen ehdokkuuden putken jälkeen presidenitinvaaliehdokkuuden vastaanottaminen saattaa kuitenkin olla yllättävän vaikea tehtävä.

 

Niinistöä ennen viimeinen kokoomuslainen presidenttiehdokas oli Riitta Uosukainen vuonna 2000 ja häntä ennen Raimo Ilaskivi vuonna 1994 – kuka heitä enää presidenttiehdokkaina muistaa? Jan Vapaavuori näyttäytyy ilmeisimpänä vaihtoehtona. Toisaalta Vapaavuoren henkilö nostattaa myös suoranaista vastustusta kaupunkien ulkopuolella, joten itse asiassa todennäköisimmäksi ehdokasehdokkaaksi nousee Paula Risikko. Hänessä yhdistyy kaikki, mitä ensi kerralla kokoomus haluaa, ja sen jäsenet tarvitsevat: kokenut moninkertainen naisministeri, joka harvempia ärsyttää.

 

Ongelmaksi kokoomukselle ja Risikolle muodostuukin mahdollisesti se, jos valitsijayhdistyksien ehdokkaiden määrä lisääntyy. Pekka Haaviston lukiessa omaa tilannettaan hyvin hän asettuu oman valitsijayhdistyksensä ehdokkaaksi. Hänen taakseen ryhmittyvät ensisijassa luultavimmin city-liberaalit, puolueeseen katsomatta. Demarit voivat asettaa oman ehdokkaansa, mutta hänelle käy tässä skenaariossa samoin kuin eilisessä vaalissa Tuula Haataiselle.

 

Keskustan tilanne on sama kuin kokoomuksella: oma ehdokas pitää olla, vaikka se ei vastaisikaan politiikan globaaleihin trendeihin. Kansalaiset kaipaavat oman yksilöllisen toimijuutensa tunnustamista poliittisessa päätöksenteossa yhä enemmän. Kampanjoiden tulee olla helpommin lähestyttäviä, läheisiä ja samaistuttavia. Puolueet eivät enää pysty houkuttelemaan äänestäjiä omalla ehdokkaallaan. Tarvitaan tarina ja missio. Ja jos nämä löytyvät joltain muulta kuin kansalaisen yleensä äänestämän puolueen ehdokkaalta, hän äänestää tätä jotakuta muuta. Poliitikot hoi, älkää nukahtako kaikkivoipaisuusharhaanne.

 

Tässä muutama skenaario tulevaisuuteen. Mikään ei tietysti ole varmaa, mutta tämän hetkisen kehityksen mukaan paluuta aikaan, jolloin jokaisella puolueella oli oma ehdokas, ja suurten puolueiden ehdokkaat keräsivät eniten ääniä, on seuraavina vuosina vaikea kuvitella. Voin vaikka lyödä vetoa, että vuoden 2024 presidentinvaalissa on useampi kuin yksi valitsijayhdistyksen ehdokas!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat